Pikku-Sinikka.

 Viime aikoina olen palannut lapsuusaikoihini. Tämä ilmiöhän varsinainen vanhenemisen merkki.
Tässä kuva minusta 3-vuotiaana. Otettu silloin kun minut adoptoitiin. Tässä taidan olla parhaimmillani.....

 Yritän vastata vaativaan haasteeseen, ihmisen kuvaamiseen. Maalauskursseilla olen aina mennyt sieltä mistä "aita matalin". Taideopettajilleni sanonut että synnyttäminenkin helpompaa kuin saada näköinen ihminen.
Nyt tullut sellainen fiilis että periksi en anna, yritän kuitenkin, kaikitenkin.
Tätä Pikku-Sinikkaa nyt työstänyt. On tämä ainakin terapiaa ollut, olen minä aijannut ja paijannut tyttösen pulloposkia, puhellut tälle lempeästi.
Muistellut kuinka Ruusa-mummu illoin lohdutteli kun itkin itseni uneen, ikävöidessäni omaa biologista äitiäni ja sisaruksia.  Mummo sanoi Kälviän murteella,"Älä nyt hyvä tyttö räävy, käännä selekä pohojosheen päin ja nuku Herran rauhasa"!
Kun siinä 3-vuotias rupesi ajattelemaan että missä se pohjoinen on, niin iktukin lakkas ja uni viimein tuli.
Paljon on "pohjoisesta" tuullut elämäni aikana, nyt jo leppeämmät virtaukset vuosissa.
Tämä tekeleeni vielä kuivumisvaiheessa, keramiikkapoltto edessä ja toivottava että pysyisi ehyenä.