Pikku-Sinikka.

 Viime aikoina olen palannut lapsuusaikoihini. Tämä ilmiöhän varsinainen vanhenemisen merkki.
Tässä kuva minusta 3-vuotiaana. Otettu silloin kun minut adoptoitiin. Tässä taidan olla parhaimmillani.....

 Yritän vastata vaativaan haasteeseen, ihmisen kuvaamiseen. Maalauskursseilla olen aina mennyt sieltä mistä "aita matalin". Taideopettajilleni sanonut että synnyttäminenkin helpompaa kuin saada näköinen ihminen.
Nyt tullut sellainen fiilis että periksi en anna, yritän kuitenkin, kaikitenkin.
Tätä Pikku-Sinikkaa nyt työstänyt. On tämä ainakin terapiaa ollut, olen minä aijannut ja paijannut tyttösen pulloposkia, puhellut tälle lempeästi.
Muistellut kuinka Ruusa-mummu illoin lohdutteli kun itkin itseni uneen, ikävöidessäni omaa biologista äitiäni ja sisaruksia.  Mummo sanoi Kälviän murteella,"Älä nyt hyvä tyttö räävy, käännä selekä pohojosheen päin ja nuku Herran rauhasa"!
Kun siinä 3-vuotias rupesi ajattelemaan että missä se pohjoinen on, niin iktukin lakkas ja uni viimein tuli.
Paljon on "pohjoisesta" tuullut elämäni aikana, nyt jo leppeämmät virtaukset vuosissa.
Tämä tekeleeni vielä kuivumisvaiheessa, keramiikkapoltto edessä ja toivottava että pysyisi ehyenä.

Ystävänpäivätervehdys!

 Toivottakoon tämä aurinkoinen aamuruskoruusuni teille blogikaverit oikein hyvää Ystävänpäivää!
Viestittäköön kaunis kultakeltaruusu menneistä ja tulevastakin kesästä!
Pitäisi sitä oppia nauttimaan näistä vuodenajoista,, vaan niin malttamattomasti kevättä ja kesää odottelen.
Lumikolan varressa unelmoin ruohonleikkuusta.
Jo näinkin ikääntyneen ihmisen olis syytä sulautua kullonkin meneillään olevaan vuodenaikaan, mutta ei voi mitään kesäkaipuulleni.
Olisi siis paikallaan nostaa kytkintä ja lennähtää aurinkorannalle monien tuttavien tavoin..mutta nytkin vain tartuttava siihen lumikolaan.
Kaikkea hyvää teille Ystävät!

Esikoispojan uudelleen synnytys..

 Ihanaa kun tammikuu takana. Kuvittelin että talvi taittuu tiuhempaan kun jättää tammikuun blogittamatta..
Jotenkin vaan ollut siipi maassa,pyrstö ja nokka tervassa joten ei  isommin informoitavaa.
Tuolla kuvanveistossa olen yrittänyt olla. Olenhan kertonut jo aiemminkin sen kuinka haasteellista ihmismuoto minulle. Taideopettajilleni aina sanonut että synnyttäminenkin ollut helpompaa kuin maalata tai kuvaveistää näköinen hahmo.
Tässä nyt sitten varsinainen mummeli-ikäisen äitimuorin pihtisynnytys. Esikoispojalle piti jo viime kesänä antaa 50v- lahjaksi pää kainaloon, tulee nyt vähän niinkuin viiveellä. Eikä vielä edes poltettu tekelettäni, siinä voipi vielä mennä pieleen.
Tämä savi tällaista tummaa, tummenee vielä poltossa. Ei kuitenkaan kaipaa lasitusta, siksi materiaaliksi sen valitsin.
Jotenkin sellainen inspis, että periksi en anna, yritän ihmishahmoja vaikka  kuinkakin haastetta siinä. Väliin puhelen itselleni että tarviiko sitä näin tuttua ihmistä moisella masentaa, tekis sitä mitä osaa. No, silloin otan sukan kutimen käteen ja rentoudun.
Savi kyllä työskentelymateriaalina terapeuttinen.
Haastan itseni jatkossakin muovaamaan, yrittänyttä ei laiteta!